LITMIR.BIZ

Скачать книгу

vanukas? huudahti John rynnäten ruokakomeroon.

      – En ole ehtinyt keittää mitään. Minä ajattelin, että söisimme äidin luona. Suo nyt anteeksi, mutta minulla on ollut hirveä kiire, ja Megin kyynelet alkoivat uudelleen virrata.

      John oli hyväluontoinen mies, mutta hänkin oli sentään ihminen. Ei ollut mieluista pitkän päivätyön jälkeen palata kotiin väsyneenä ja nälkäisenä ja havaita talon olevan sekasorron vallassa, ruokapöydän tyhjänä ja vaimon huonolla tuulella. Mutta John tukahdutti harminsa, ja koko myrsky olisi asettunut, jollei muuan onneton sana olisi pilannut asiaa.

      – Minä myönnän että tämä on ikävää. Mutta jos autat minua, selviämme kyllä ja meillä on vielä oikein hauskaa. Älä itke, kultaseni, koeta reipastua ja hanki meille jotakin syötävää. Anna kylmää paistia, leipää ja juustoa; me emme pyydä sinulta viinimarjahyytelöä.

      Se oli tarkoitettu viattomaksi leikiksi, mutta 'hyytelö'-sana pilasi kaiken. Megin mielestä oli julmaa tehdä noin karkeata pilaa hänen kauheasta onnettomuudestaan, ja Johnin puhuessa hän menetti lopullisesti kärsivällisyytensä.

      – Saat itse selviytyä sotkuistasi miten parhaiten voit. Olen väsynyt enkä totisesti jaksa 'reipastua' sinun vieraittesi vuoksi. Hyvähän miehen on tosiaan ehdottaa vieraalle tarjottavaksi luita ja leivänkannikoita ja juustoa. Minun kodissani se ei käy päinsä. Vie Scott äidin luo ja sano, että minä olen ulkona tai sairas tai kuollut – tai mitä hyvänsä. En tahdo nähdä häntä, saatte yhdessä nauraa minulle ja minun hyytelölleni niin paljon kuin haluatte, mutta muuta ette täällä saa. Purettuaan kiukkunsa yhteen hengenvetoon Meg heitti esiliinan yltään ja syöksyi omaan huoneeseensa rauhassa itkemään.

      Hän ei tiennyt ollenkaan mitä nuo kaksi ystävystä hänen poissaollessaan tekivät. Mutta herra Scottia ei viety "äidin luo", ja kun Meg laskeutui omasta huoneestaan alakertaan herrojen lähdettyä kävelemään, hän löysi kauhukseen kokoon haalitun aterian tähteet ruokapöydältä. Lotty kertoi heidän syöneen paljon ja nauraneen hirveästi, ja herra oli määrännyt koko makean sotkun tunkiolle ja purkit piilotettaviksi.

      Meg olisi tahtonut mennä kertomaan kaiken äidille, mutta hän häpesi omaa taitamattomuuttaan eikä tahtonut rikkoa Johnille antamaansa lupausta. John sai olla julma häntä kohtaan, mutta sitä ei saisi kukaan tietää. Tyynnyttyään vihdoin joten kuten hän pukeutui jälleen sieväksi ja asettui odottamaan, että John palaisi kotiin ja saisi anteeksi.

      Mutta onnettomuudeksi John ei tullutkaan, sillä hän ei katsonut asiaa samalta kannalta. Hän löi Scottin kanssa koko jutun leikiksi, pyyteli vaimonsa puolesta anteeksi niin hyvin kuin taisi ja esiintyi niin vieraanvaraisena isäntänä, että Scott oli tyytyväinen päivälliseensä ja lupasi tulla vastakin.

      Mutta mielessään John oli närkästynyt. Hänestä tuntui, että Meg oli saattanut hänet noloon asemaan ja jättänyt hänet yksin. Ei ollut reilua ensin kehottaa miestään tuomaan taloon vieraita milloin hyvänsä ja sitten kun toinen teki niin, suuttua ja pauhata niin, että mies tunsi olevansa naurunalainen ja sääliteltävä otus. Kautta pyhän Yrjön, se ei käynyt päinsä! Megin täytyi se tietää. Koko aterian ajan John oli raivonnut mielessään, mutta kun hän palasi kotiin saatettuaan ensin Scottia jonkin matkaa, asettui kiukku ja hellemmät tunteet saivat hänessä vallan. "Pikku raukka! Sääli, että hän yritti niin kovasti olla minulle mieliksi. Hän oli väärässä, mutta onhan hän vielä kovin nuori. Minun täytyy kärsivällisesti opettaa häntä." Samalla John toivoi hartaasti, ettei Meg olisi mennyt kotiinsa – hän ei voinut sietää juoruja eikä muiden puuttumista heidän asioihinsa. Suuttumus leimahti Johnissa hetkeksi uudestaan, kun hän ajattelikin tuota mahdollisuutta; mutta sitten hän pelästyi, että Meg voisi itkeä itsensä sairaaksi ja se sai hänen mielensä jälleen lempeäksi. Hän kiiruhti askeleitaan päättäen olla rauhallinen ja ystävällinen, mutta luja, ehdottoman luja ja osoittaa, missä Meg oli laiminlyönyt aviovaimon velvollisuudet.

      Meg puolestaan oli myös päättänyt esiintyä rauhallisen ja ystävällisen lujana ja osoittaa Johnille tämän velvollisuudet. Mieluimmin hän olisi juossut Johnia vastaan ja pyytänyt anteeksi saadakseen suukkosen ja lohdutusta, jota kaipasi. Mutta nähdessään Johnin tulevan hän alkoi hyräillä muina miehinä ja jatkoi ompeluaan keinutellen tuolissaan kuten arvokas rouva ainakin.

      John pettyi hiukan, kun ei tavannutkaan kotona hellää Niobea. Mutta oman arvonsa tuntien hän odotti, että Meg pyytäisi anteeksi. Hän ei sen vuoksi tehnyt aloitetta, vaan astui huolettoman näköisenä sisään ja asettui sohvan nurkkaan huomauttaen henkevästi:

      – Nyt alkaa uusi kuu, ystäväiseni.

      – Aivan niin, Meg vastasi samassa äänilajissa.

      Herra Brooke yritti keskustella yleisistä puheenaiheista, mutta rouva Brooke ei välittänyt vastata, niin että keskustelu vaimeni. John asettui ikkunan ääreen, avasi sanomalehden ja uppoutui siihen. Meg meni toisen ikkunan luo ja ompeli niin innokkaasti kuin hänen tohveliensa uudet rusetit olisivat olleet tärkeintä maailmassa. Molemmat olivat vaiti ja näyttivät täysin "rauhallisilta ja lujilta", ja kumpikin tunsi olonsa epätoivoisen tukalaksi.

      Oh, ajatteli Meg, avioelämä on täynnä koettelemuksia, se vaatii kärsivällisyyttä yhtä paljon kuin rakkautta, kuten äiti väittää. Sana äiti johdatti mieleen muitakin äidillisiä neuvoja, jotka oli annettu kauan sitten ja joihin oli suhtauduttu epäilevästi ja vastahakoisesti.

      "John on hyvä mies, mutta hänelläkin on vikansa, ja sinun täytyy oppia näkemään ne ja sietämään niitä. Sinun on muistettava, ettet itsekään ole virheetön. Hän on hyvin päättäväinen, mutta ei itsepäinen, jos puhut hänelle ystävällisesti järkeä etkä pane vastaan kärsimättömästi. Hän on tunnontarkka, varsinkin rehellisyydessä – ja se on kaunis piirre, vaikka te sanottekin häntä pikkumaiseksi. Kun sinä, Meg, et petä häntä sanalla etkä edes katseella, ansaitset hänen täyden luottamuksensa ja saat häneltä sen tuen, jota tarvitset. Hänen luonteensa on toisenlainen kuin meidän, me leimahdamme äkkiä, mutta lepymme yhtä pian; hänelle taas on ominaista hiljainen, äänetön suuttumus, joka kerran sytyttyään ei ole helpolla sammutettavissa. Varo tarkoin herättämästä tuota vihaa, sillä onnesi ja rauhasi riippuu siitä, että voit säilyttää hänen kunnioituksensa. Tutki itseäsi, ja jos molemmat erehdytte, kiiruhda sinä ensin pyytämään anteeksi. Koeta välttää pikku riitoja, väärinkäsityksiä ja harkitsemattomia sanoja, jotka usein aiheuttavat surua ja mielipahaa."

      Äidin sanat, etenkin viimeiset, palautuivat Megin mieleen, kun hän istui siinä käsitöineen auringon laskiessa. Tämä oli ensimmäinen vakava epäsopu heidän välillään. Megistä hänen omat harkitsemattomat sanansa tuntuivat nyt typeriltä ja epäystävällisiltä ja hänen vihansa lapselliselta, ja hänen sydämensä heltyi, kun hän ajatteli John-paran kotiintuloa ja moista vastaanottoa. Hän katsahti miestään kyynelet silmissä, mutta John ei huomannut sitä. Meg kääri työnsä kokoon ja nousi seisomaan, hän aikoi pyytää anteeksi, mutta John ei kiinnittänyt huomiotaan häneen.

      Meg astui hitaasti huoneen poikki, sillä hänen oli vaikea voittaa ylpeyttään; hän tuli Johnin luo, mutta tämä ei kääntänyt päätään. Hetken koko aikomus tuntui Megistä mahdottomalta, mutta sitten hän tuli ajatelleeksi: "Jos teen parhaani, minulla on puhdas omatunto." Hän kumartui Johnin puoleen ja painoi keveän suudelman hänen otsalleen. Siinä samassa epäsopu oli tiessään: katumussuudelma oli parempi kuin mitkään sanat, John vetäisi hänet polvelleen lausuen hellästi:

      – Oli julmaa nauraa sinun pienille hillopurkeillesi. Anna anteeksi, en enää koskaan naura sinulle.

      Mutta monet monituiset kerrat hän sen jälkeenkin nauroi niille – yhdessä Megin kanssa. Molemmat selittivät, että heidän viinimarjahyytelönsä oli maailman parasta, sillä kotirauha säilöttiin tuohon pieneen perheriitaan.

      Jonkin ajan kuluttua Meg kutsui herra Scottin päivälliselle ja valmisti tälle maukkaan juhla-aterian tarjoamatta alkupaloiksi kiukusta kiehuvaa emäntää. Hän oli niin iloinen ja viehättävä ja sai kaiken sujumaan niin hauskasti, että herra Scott tunnusti pitävänsä Johnia onnenmyyränä, ja koko kotimatkan

Скачать книгу